Germaanin symbolinen ystävyys ei ollut poissulkevaa välttämättä tai edes usein. Samat henkilöt saattoivat olla usean päällikön ystäviä, joskin kaikissa tunnetuissa tapauksissa päällikköystäviä on ollut korkeinkaan kaksi. Yhteisiä ystäviä käytettiin kiistakysymysten sovittelijoina silloin, kun sovintoratkaisua ylipäätänsä haluttiin etsiä. Oli kuitenkin hyvän tavan mukaista ja käytännössä vaadittua, että päällikön ydinmailla oli vain omia ystäviä. Päällikköjen vaikutuspiirien reunoilla tilanne alkoi poiketa nykyihmisille tutuista kiinteistä valtionrajoista: eri päällikköjen ystäviä saattoi olla rajamailla sikin sokin vailla varsinaista rajalinjaa. Molempien päällikköjen ystävät olivat samoin useimmiten rajavyöhykkeen asukkaita.
Puhuminen rajavyöhykkeistä voi itsessään johtaa harhaan. Ystäväjärjestelmässä valtioita tai pysyviä poliittisia ryhmiä ei nimittäin ole. Päällikkö ei ole päällikkö siksi, että hänellä olisi mitään institutionaalista auktoriteettia talollisten ylle, vaan siksi että nämä ovat hänen ystäviään. Ei siis Götanmaan kuningas, vaan mies jolla on Götanmaalla eniten ystäviä. Talolliset puolestaan pysyvät päällikön ystävinä juuri niin kauan, kuin päällikkö on hyvä ja hyödyllinen ystävä. Näin valtakunnat, sikäli kuin sellaisista voi edes puhua, pysyivät pystyssä tasan niin pitkään, kuin niiden puikoissa oli pätevä tapaus. Vanhan isännän kuoltua talollisilla ei ollut mitään syytä olla uuden jolpin ystäviä, jos tämä oli epäpätevä luuseri.
Menestyvän päällikön piti siis olla hyvä ystävä. Vaikka periaatteessa kaikki ystävät olisivatkin ehkä olleet tasa-arvoisia, ystävyyspolitiikkakin oli reaalipolitiikkaa. Heikompi ystävä hylättiin sillä sekunnilla, kun piti ehdottomasti valita kahden ystävän välillä. Silti ystävän hylkääminen syyttä suotta olisi ollut poliittinen itsemurha. Valtaosa päällikön tuloista lähtikin takaisin kiertoon, sillä ”alamaisia” oli pakko auttaa, jos halusi ”valtakunnan” pysyvän olemassa. Päälliköt järjestivät talollisille pitoja, joissa on nähty Pohjois-Amerikan intiaanien potlatch-laitoksen henkeä. Siinä parhaat juhlat pitävä päällikkö sai myös suurimman arvovallan ja arvostuksen. Talollisia piti myös suojella naapurin kansan hyökkäyksiltä, eivätkä sotilaat ole ilmaisia. Kaarle Suuren frankkivaltakunnan alkuvuosisatoina olikin ongelmana se, ettei eliitti oikein saanut todellisia tuloja muutoin kuin ryöstöretkien avulla. Niihin liittyi tietysti aina häviämisen ja nettotappion riski.
Eliitti pyrkikin kristinuskon myötä ja avulla pois tästä järjestelmästä. Mitä siitä nyt tulee, jos (hieman) köyh(emm)ille täytyy antaa ottamistaan takaisin, ja ne mokomat voivat jopa niskuroida? Eihän se käy. On paljon mukavampaa, jos köyhiltä voi vain suoraan ottaa pois. Siirtymä laitostuneeseen kristinuskoon olikin pitkälti eliittijohtoinen, samoin kuin siirtymä protestantismiin seuraavalla vuosituhannella. Kristityn maksamista kymmenyksistä kirkko ei jää pennin jeniä velkaa maksajalle, vaan kaikki häviää herrojen taskuihin. Kymmenykset jaettiin niihin aikoihin kolmeen osaan papin, kirkkorakennuksen ylläpidon ja paavin kesken. Mikäli paikallinen päällikkö oli rakentanut kirkon ja kouluttanut papin, hän saattoi hamuta kaksi kolmannesta vastikkeettomista veroista omaan taskuunsa. On vain yksi jumala, on vain yksi kuningas.
Islanti on siitä mielenkiintoinen, että järjestelmä säilyi yhteiskunnan systemaattisen kristillistymisen yli. Uskonmiesten ystävyydet saattavat kertoa jotakin esikristillisestäkin yhteiskunnasta. Nimittäin eräs uskonmies luki ystäviensä joukkoon mm. Neitsyt Marian, joka oli kuulemma toisen näkemässä unessa julistautunut hänen ystäväkseen. Nähtävästi pyhimyksen ystävä toimi jonkinlaisena lisävälittäjänä rukoilijan ja pyhimyksen välillä, joskaan itse ei ilmeisesti saanut julistautua Pyhän Pietarin kaveriksi.. Ehkä pakanuudenaikaisella pääliköllä tai tietäjälläkin oli Sveinin ja Leifin ohella ystävänään Thor?
Euroopasta ystäväpolitiikka hävisi kokonaan Islannin liittyessä Norjaan 1200-luvulla, jolloin hierarkinen käskyvaltaan perustuva kuningaskunta korvasi sukupolvessa ystävälaitoksen. Käytännössä sen hetkisistä päälliköistä tuli uusia paroneita, joiden valta perustui kuninkaan mahtiin ja siirtyi isältä pojalle.