Etnofutu

Arkimaailma ja yhteiskunta

Tietäjä on elävien maailmassa valtias. Tietäjän arkkityyppi Väinämöinen heiluu väliin sotapäällikkönä, väliin käräjillä tuomarina. Tämä vaikuttaa vastaavan todellisuutta, sillä Liivinmaan ristiretken yhteydessä 1200-luvulla suurimmat johtajat Kauppo ja Lemmitty mainitaan nimenomaan vanhimmaksi ja kuninkaaksi. Liivinmaan kroniikan perusteella Virossa vallitsi rautakauden lopussa eräänlainen aatelistasavalta, jossa maanomistajat, usein siis vanhat ukonrähjät, päättivät keskenään asioista. Komilaisten viimeinen esikristillinen johtaja Pam oli myöskin kirjaimellisesti vanha, mutta toimi lisäksi ylipappina, kenraalina ja tuomarina. Vanhuus ei ole sattumalta tietäjän ominaisuus, vaan senioriteettiprinsiippi on myyteissä voimakkaasti läsnä. Kilpa-ajoissa Väinämöinen ja Joukahainen kiistelevät etuajo-oikeudesta, jonka taistelun vanhempi voittaa mennen tullen. Usein Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukahainen ovat veljekset, joista Väinö saa aina parhaat tehtävät ja Jouko paskimmat nakit.

Meille eksoottisesti naista kohtaan tehdyn loukkauksen kostaa isän sijaan veli. Tyttöä kysellään puolestaan naimisiin äidiltä ja joskus jopa asianomaiselta itseltään. Monissa yhteiskunnissa ympäri maailmaa sekä lapsen isällä että enolla on tärkeä rooli. Useimmiten toinen on ankara kasvattaja ja toinen kiva kaveri, mutta roolijako vaihtelee. Nähtävästi tällainen enoyhteiskunta on vallinnut jossakin välissä näilläkin leveyksillä. Naimaluvan kysyminen äidiltä liittyy puolestaan usein siihen, että tyttö pysyy avioituaan oman sukunsa jäsenenä ja palaa sen hoiviin, mikäli mies kuolee ennenaikaisesti. Tällekin löytyy tukea sekä todellisuudesta että myyteistä.

Vielä 1700-luvulla Itä-Suomessa nainen piti avioituessaan oman sukunimensä. Myyttipuolella Väinämöinenhän ei tunnetusti pääse naimisiin, vaikka on jumala ja muutenkin kaikin puolin hieno mies. Mutta hän on myös vanha. Mikäli tyttö palaa kotiin partasuun ukon kuoltua ennen lasten kasvua työkuntoon, koko poppoo kuluttaakin yht'äkkiä oman talon varastoja. Näin syntyy paine naittaa tytöt oman ikäisille tai jopa nuoremmille miehille. Nainen on todellisuudessa voinut johtaa talokuntaakin, joskin vain miehen kuoltua. 1700-luvun Savosta tunnetaan tapaus, jossa ukon kuoltua johtoon astui leskiakka, jonka vanhuuttaan heikentyessä ohjakset otti jo kuolleen vanhimman pojan leski, eikä suinkaan joku muu poika tai jopa pojanpoika.

Mytologiassa nainen muuttuu suoraan neidosta äidiksi. Tämä ei esimodernissa yhteiskunnassa oikeastaan kerro mistään mitään, koska tuore vaimo pysyisi lapsettomana arviolta puoli vuotta. Vaimo ei kuitenkaan ole seikkailuissa koskaan läsnä. Osaltaan tämä johtuu tosin siitä, että seikkailevat miehet ovat naimattomia. Sen sijaan nainen voi hallita kotipiiriä, kuten ainakin myöhemmässä todellisuudessakin, ja kuten naisjumaluuksien hallinnoimissa jumalkodeissa, kuten Päivölässä. Kodin työnjaossa karjanhoito näyttää määrittyneen naisten vastuulle. Maagisella tasolla naisten osa on kautta maailman luonnonympäristö. Ensimmäiset olennot ovat enimmäkseen naisia, joista aktiiviset luojat syntyvät. Maailmanlaajuisesti poikkeuksellista meillä päin on, että kulttuuri-ilmiöidenkin takana on naisia. Oluen luo Päivätär tai Osmotar, raudan lypsävät nisistään Luonnottaret. Molemmat katsotaan usein poikien hommiksi. Seksuaalisesti hyökkäävä nainen ei kuitenkaan koskaan ole, vaikka pilkkoisikin valhemielellä liikkuvan viettelijänsä pannuun.

Miten naimisiin sitten pääsee? Kosijan pitää todistaa itsensä sankarityöllä, olipa ihana impi sitten suuri tai pieni jumaluus. Yleisiä temppuja ovat myyttisten, usein hiiden tai tuonen, eläinten peittoaminen, kyisen pellon kyntö tai maagisen esineen rakennus. Toisinaan temput ovat arkielämään liittyviä, kuten munan vetäminen solmuun tai jouhen halkaisu kärjettömällä veitsellä. Joskus sankar'töiden vaatiminen on silkkaa kusetusta, jonka päätteeksi tyttöä sitten saakaan. Tällöin katkera sankari usein rakentaa Kultaneidon.