Haltija pitää vallassaan olevaa asiaa halussaan ja jakelee siitä osia harkintansa varassa. Haltijoita on joka lähtöön, ja mitättömämpiä tapauksia voi verrata šamanistisiin henkiin ja heikompiin japanilaisten šinto-jumaluuksiin. Myös kuolleen esi-isän tai talon rakentajan henki saattoi jäädä eräänlaiseksi talonhaltijaksi kuolemansa jälkeen. Isommat nimet olivat arkielämässä oleellisia, eikä siis ole ihmekään että ne vilkkuvat varhaismoderneissa jumalluetteloissa.
Tärkeimmät haltijat liittyvät tietysti elinkeinoihin. Kalastusta valvoo Vedenemä tai Ahti. Joskus on arveltu Ahdin olleen alunperin hylkeiden haltija, joka olisi sittemmin laajentunut koko vesipyyntiin. Varmuutta tästä ei kuitenkaan ole. Tapio on riistan ja erityisesti ansastuksen haltija. Tapiola tavataan viittaamassa paitsi myyttiseen paikkaan, myös arkiseen ansapolkuun. Muita olennaisia haltijoita ovat viljelyyn ja vuodenkiertoon liittyvät herrat. Näistä maanviljelijälle tärkein on tietysti sateen haltija Ukko, josta on jumalten kuningastakin yritetty vääntää. Sämpsä Pellervoinen on puiden ja metsän haltija, joka auttaa myös viljelykasveja kasvamaan. Erillisillä kasvilajeillakin on toki haltijansa. Isossa Kotieläimessäkin vilahtaa Ukon ohella Virokannas, joka mainitaan kauran haltijaksi. Pellon Pekko puolestaan huolii ohrasta ja rukiiden haltija on Runkoteivas. Kotoisen nauriin, ja joskus muidenkin ruokakasvien, haltija oli Äkräs, jonka nimellä kuvailtiin myös suurikokoisia nauriita.
Sana kekri nähtävästi palautuu kekraan, joka aikanaan tarkoitti pyörää. Näin sadonkorjuun kekrijuhla olisi myös vuodenkierron juhla, jonka uhrit aiheuttavat maailman jatkumisen seuraavaankin vuoteen. Usein tällaiset juhlat pidetään vuodenvaihteessa, mikä näin pohjolassa asettuisi helposti talvipäivänseisaukseen. Voikin olla, että vuodenvaihde on viljelykulttuurissa siirtynyt talvesta syksylle. Kekrin yhteydessä kuvataan haltijoiden ja henkien olevan maailmassa läsnä. Se oli myös ainut juhla, jossa laulettiin systemaattisesti Isoa Kotieläintä, kun taas muissa juhlissa lauluja laulettiin vähän miten sattuu. Haltijoita maanitellessa on juotu ja läikytetty olutta, ja erilaiset syntiset Hiiden maljat tai Ukon vakat ovat juuri alkoholiuhreja. Puisia jumalankuvia ulkopuoliset halveksuen kuvaavat palvotun Suomessa, Lapissa ja aina Obin varressakin, mutta Viron ortodoksiset setukaiset nimittävät omaa Pekon kuvaansa ikoniksi. Samoin haltijat vertautuvat kristillisiin pyhimyksiin. Eihän sitä heti kerjätä kiireistä yläkerran ukkoa tai Jeesusta pikkuvikoja korjaamaan, vaan ensin asianmukaista suojeluspyhimystä. Ikonivertaus kuvannee osuvasti puukuvan funktiota: se ohjaa ajatukset ja tunteet jumaluuden äärelle, olematta kuitenkaan itsessään varsinainen olento.
Kalevalastakin on tuttu Hiiden hirven hiihto. Hiisi on sekä hirvien lajinhaltija että aktiivisen metsästyksen haltija laajemminkin. Hiiden rakentaman hirven kuvataan koostuvan metsän aineksista, siitä löytyy mm. lahoa puuta ja lumpeita. Samoin sanoin kuvaillaan Virossa Hiiden Hevosta. Ensimmäisen hirven yhteydessä syntyy myös suksi ja hiihtotaito. Hirven hiihto tarinana tunnetaan ympäri Euraasiaa, Skandinaviasta Siperiaan ja Ruijasta Intiaan. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että hirveä ei ole viime aikoina esiintynyt Mustaamerta etelämpänä. Joissakin tapauksissa kyse on aurinkohirvestä, joka vertautuu aurinkoveneeseen, jossa mm. egyptiläinen Aurinko taivaalla matkustaa.
Karhun ja Hirven pyyntiin on liittynyt peijaiskäytäntö jokaisen yksilön kohdalla, laumaeläinten kuten peurojen yhteydessä useimmiten vain kauden ensimmäisen kaadon yhteydessä. Hartaan karhun juhlapöydän jälkeen karhun kallo vietiin pyhän männyn nokkaan, jossa se olisi lähempänä taivaallista kotiaan. Vanhoja kalloja ei poistettu, joten vanha pyhä puu oli kalloja täynnä. Karhu olikin kotoisin taivaasta, josta ensimmäinen sellainen laskeutui kultaisessa kätkyessä hopeisissa vitjoissa, ja muut karhut ovat tämän ja ihmisnaisen jälkeläisiä. Osaltaan peijaisten tarkoituksena on edistää karhun jälleensyntymää ja siten lajin säilymistä, osaltaan lepyttää muita karhuja käymästä kostoretkellä. Karhun hengelle perusteltiin juhlan aikana sen tappamista vahingoksi, tarpeelliseksi tai karhun itse provosoimaksi.